Meistä

Northstarin synty – kahden ihmisen ja meren tarina

Taustaa:

Petri on ammatiltaan pelastaja ja pelastusveneen kuljettaja. Hän on sukeltanut ammatikseen ja osallistunut useisiin meripelastustehtäviin – myrskyihin, uppoaviin veneisiin ja hätätilanteisiin. Kasvettuaan Kotkan merenrantakaupungissa vesi on hänelle tuttu elementti, paikka, jossa hän pystyy olemaan kuin kotonaan.

Sari on kotoisin Saimaan saaristosta. Vesi on aina ollut hänelle pelottava asia. ”Lapsuudessani meillä oli vain soutuvene, enkä oikein uskaltanut edes siihen astua”.

Yhteinen purjehduselämämme alkoi aivan tavallisesta, eräänä kesäiltana Petrin suusta tulleesta ideasta: "Mennään iltapurjehdukselle!""Se on vain tunti tai kaksi," hän lisäsi pilke silmissä, joka lupasi seikkailua.

Sari epäröi hetken. Hän ei ollut koskaan ollut purjeveneessä, ja vesi oli hänelle muutenkin pelottava elementti. Jokin tuossa ehdotuksessa kuitenkin kutsui, ja lopulta hän sanoi: "Mennään."

Adalmiinan hetki

Muutamaa viikkoa myöhemmin istuimme purjehtijakurssin veneessä matkalla Maarianhaminasta Turkuun. Sarista se reissu oli kuin portti uuteen maailmaan: "Opin perusasiat, tunsin tuulen voiman ensi kertaa oikeasti käsissäni ja aloin ymmärtää, miksi meri vetää puoleensa tavalla, jolle ei löydy sanoja."

Seuraavien kahden vuoden aikana kouluttauduimme antaumuksella. Kävimme yhdessä Navigointi 1- ja 2-kurssit. Petri syvensi osaamistaan saaristo- ja rannikkopäällikön koulutuksissa, ja pian taskussa olivat myös VHF-lupakirja sekä kansainvälisen huviveneenkuljettajan lupakirja. Vapaa-aika täyttyi purjehduksesta tai kaiken siitä kertovan tiedon ahmimisesta.

Kun kurssit oli suoritettu, unelma omasta veneestä alkoi hiipiä esiin. Emme kuitenkaan uskaltaneet hypätä suoraan tuntemattomaan, joten päätimme ensin vuokrata veneen koko kesäksi. Niinpä s/y Adalmiina, 32-jalkainen Sun Odyssey, saapui elämäämme. Mutta melkein yhtä nopeasti se myös poistui, sillä alkukesän pikkuviat kasvoivat isoksi moottoriremontiksi juuri ennen unelmien kesälomaa. Purjehduksen maailma näytti siis heti aluksi myös haasteellisen puolensa.

Umoyan aika – vastoinkäymisiä, voittoja ja kasvua

Joskus elämä ohjaa eteenpäin tavalla, joka tuntuu aluksi takaiskulta. Tällä kertaa se johdatti meidät etsimään omaa venettä. Viikon intensiivisen etsimisen jälkeen löysimme sen — meidän ensimmäisen oikean merikotimme: s/y Umoya, Dufour 365 Grand Large. Nimi Umoya tarkoittaa eteläafrikan zulun kielessä "tuulta" – ja tuulta me todella tarvitsimme, sillä elämä vesillä lähti siitä hetkestä lentoon.

Aina ei mene niin kuin suunnittelee

Suuntasimme siis suurin odotuksin saaristomerelle. Toisena lomapäivänä koiramme Cindy sai metsässä lampaan hajun ja syöksyi juoksuun. Minä olin hihnan päässä ja laskeutumassa alas portaita. Portaissa kaatuminen johti siihen, että jalkani murtui useasta kohdasta keskellä ulkosaaristoa.

Petrin ensihoitotaidot nousivat arvoon arvaamattomaan: Hän reponoi luut paikoilleen ja rakensi lastan puun oksista ja sidetarpeista. SAR saapui puolentoista tunnin kuluttua, ja TYKSissä todettiin, että paketti oli niin ammattimaisesti tehty, ettei sitä tarvinnut edes avata ennen Meilahteen siirtämistä. Meilahdessa jalkani leikattiin ja laitettiin polvesta nilkaan täyteen rautaa.

Kuukauden kuluttua konkkasin Umoyaan kyynärsauvoilla — Cindy sähläsi jotakin laiturilla ja niinpä toinen kyynärsauvani tipahti mereen. Petri nappasi vaatteet päältään ja sukelsi sauvan noin 3 metrin syvyydestä. Tuo syksy purjehdittiin marraskuun puoleen väliin saakka.

Kesä, joka kiersi koko rannikon

Seuraavana vuonna päätimme tehdä jotain suurempaa: purjehtia koko Suomen merirannikon. Lähtö Helsingistä, suunta Virojoelle, sieltä Maarianhaminaan ja edelleen Ruotsin rannikkoa pitkin aina Haaparantaan saakka. Haaparannasta Tornioon ja Tornion kautta pitkin Suomen rannikkoa takaisin kohti kotia. 11 viikkoa kestäneellä purjehdusreissulla teimme töitä merellä: Minä kirjoitin pro gradututkielman ja Petri työskenteli osan ajasta etänä omassa työssään. Meillä oli myös mukana yritysvieraita eri kaupungeista. Petri opetti purjehduksen saloja, minä valmistin ruokaa ja huolehdin vieraista. Kesän aikana veneessämme kulki noin 100 ihmistä.

Hankoon päädyimme neljä päivää ennen loman loppumista. Iloitsin siitä, että koti oli jo lähellä, mutta Petri sanoi: ” lähellä on, jos sinne olisi jotain asiaa, eihän me nyt kesken pois mennä”. Vielä teimme yhden mutkan ja kävimme Virossa ennen kotiin paluuta. Tuona kesänä merimaileja tuli noin 3 500. Purjehtimista 700 tuntia. Reissun aikana pysähdyimme 75 satamassa. Kryssi päiviä oli yhteensä 4 viikkoa. Kaksi tuulipäivää. Yksi päivä vietettiin Kylmäpihlajalla myrskyn vuoksi ja toinen tuulipäivä vietettiin sen vuoksi, kun oli aivan tyyntä.

Karvalapset ja meren arki

Seuraavana vuonna lomapurjehduksemme suuntasi Maarianhaminan ja Tukholman kautta Visbyyhyn. Kiersimme Gotlannin ja vietimme aikaa myös Saaristomerellä.
Cindy ja Muusa olivat mukana jokaisella reissulla. Heidän ”kryssiasentonsa” sai meidät kerta toisensa jälkeen nauramaan, ja ukkosella he — kuten rouvakin — mielellään kaivautuivat tiukasti halaukseen. Koirien mukanaolo tarkoitti säännöllisiä rantautumisia tai ankkurissa olemista, ja dingy laskettiin vesille usein kiitettävällä nopeudella. Karvalapsista näki myös reissun loppupuolella, että nyt ei enää jaksaisi.

Pohjolan sää ei aina hellinyt. Kaatosade ja kylmä tuuli ei aina minua naurattanut, mutta Petri ei koskaan todennut, että olisi huono purjehduskeli. Hänen mielestään keli oli aina oikea. Kylmällä ja tuulella se on pukeutumiskysymys — tai hyvä purjehduskeli, ja auringon paistaessa ja tuulettomalla kelillä oli upea veneilykeli. Viimeisinä purjehdusiltoina marraskuussa, jolloin harjasimme lunta Umoyan kannelta, sai Petrin toteamaan: ”Onhan tämä vähän pöljän hommaa”. Samalla se herätti meissä hiljaisen ajatuksen: Olisipa joskus oma vene lämpimässä maassa.

Kilpailuja, talvipurjehduksia ja uusia haaveita

Umoyalla purjehdimme kolme kokemuksen vuotta. Keväisin vene laskettiin vesille heti, kun jäät väistyivät, ja nostettin syksyisin vasta kun meri alkoi hyytyä uudelleen. Talvisin suuntasimme ulkomaille — Kroatiaan ja Teneriffalle, josta vuokrasimme veneen. Siellä tuuli tuntui erilaiselta, lempeämmältä ja lämpimämmältä.

Petri purjehti myös kilpailuissa Tapio Lehtisen Galianan ja Spirit of Helsingin miehistöissä. Gotland Runt -kisaan hän osallistui ystäväperheen ja Tino poikamme kanssa — ne olivat kokemuksia, jotka avasivat myös uusia kokemuksia ja taitoja.

Xilli ja uuden veneen odotus

Umoyan myynti oli haikea, mutta välttämätön askel kohti unelman seuraavaa askelta.

Talvella kävimme ystävien kanssa kokeilemassa katamaraanipurjehdusta, ja vaikka ajatus charterista katamariinilla kiehtoi, katamaraanit eivät tuntuneet omiltamme. Düsseldorfissa venemessuilla unelma kirkastui: halusimme ison yksirunkoisen veneen. Täydellinen yksilö ei vain vielä ollut näköpiirissä.

Xilli ja unohtumaton pääsiäinen

Kun jäät lähtivät, Petrin venekuume nousi tasolle, johon oli vain yksi lääke: meidän oli saatava jotain, millä purjehtia. Niin perheeseemme saapui X-Yachts 302, s/y Xilli. Se oli kuin kevätori — nopea, sähäkkä. Tiesimme jo ostaessamme Xillin, että se ei tule olemaan meillä kauan, koska koko luokka oli sellainen, ettei perhe ei oikein mahtunut kyytiin.

Xillillä vietimme tähän astisesti mieleenpainuvimman pääsiäisen. Ilma oli kylmä ja merituuli pureva, mutta ystävien seura ja purjehdus ulkosaaristoon lupasivat elämyksen, jota odotettiin. Saarella oli sauna ja uintimahdollisuus, täydellinen yhdistelmä hyvä seura, ruoka ja sauna.

Veneellä kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Xillin lämmitin päätti temppuilla, ja niin vietimme yön kylmässä veneessä. Hengityksemme höyrysi, silti unet olivat yllättävän hyvät – raikas meri-ilma ja peittojen sisään kääriytyminen tekivät yöstä samalla kertaa virkistävän ja ainutlaatuisen.

Koiramme Muusa ei ollut yhtä innoissaan viileästä olosta. Illan aikana hänelle tuli pissitulehdus, ja meidän saunoessa hän onnistui valitettavasti hoitamaan asiansa vieraan sänkyyn. Ei ehkä aivan miellyttävin kokemus, mutta jo seuraavana päivänä tilannetta jaksoi katsella huumorilla. oppimiskokemukseksi.

Vaikka reissu oli täynnä pieniä vastoinkäymisiä, se jäi mieleen yhtenä purjehduselämämme hauskimmista ja samalla opettavaisimmista hetkistä – muistutuksena siitä, että merellä kaikki ei aina suju suunnitelmien mukaan, mutta yhdessä selviää kaikesta.

Northstar – nimi, joka katsottiin tähtitaivaalta

Sitten näimme ilmoituksen. Myynnissä oli vene, josta olimme aina haaveilleet: Finngulf 46, s/y Luna Azzurra. Jännittyneenä ja epävarmana uskaltauduimme katsomaan venettä tuttava perheemme kanssa. Istuimme ystäväperheen rouvan kanssa Luna Azzurran salongissa ja se tuntui jotenkin omalta. Petri tarkasti veneen perinpohjaisesti tuttavaperheen miehen kanssa. Emme oikeastaan uskaltaneet edes haaveilla vieläkään, että olisiko meillä mahdollisuutta saada tuo vene meille. Asiat kuitenkin läksivät rullaamaan siten, veneestä tuli meidän.

Petri oli ylittänyt Atlantin Spirit of Helsingin miehistössä, ja siellä, keskellä sysimustaa taivasta ja loputonta tähtimerta, hän oli päättänyt nimen tulevalle veneelleen. Luna Azzurra sai väistyä. Veneemme uudeksi nimeksi tuli s/y Northstar — nimi, joka kertoi sekä tähdestä, että omista juuristamme pohjoisessa.

Nimen vaihto suoritettiin Pärnussa perinteisin menoin: paikalla olivat ystävät, sukulaiset, pappi ja meri, joka tuntui kuuntelevan hiljaa vieressä. Kun kastetilaisuus päättyi, jatkoimme kesälomapurjehdusta karvaisten kavereiden kanssa. Tavoitteemme oli purjehtia ja tutustua eteläiseen Itä-mereen.

Itämeren tilanne on muuttunut. Maailman tilanne näkyi satamissa, merellä, reiteissä ja varovaisuudessa. Silloin vahvistui päätös, joka oli kytenyt meissä jo pitkään:

Northstar purjehdittaisiin seuraavalla kaudella Välimerelle. Ja sieltä, aikanaan, Karibialle.

Talvi on täydellinen aika valmistella venettä uuteen, erilaiseen reissuun ja toivottavasti saamme mukaamme paljon uusia ihmisiä.